Avainsana: kirjat

Tavanomaisuudesta löytyy poikkeuksellisuus

Aamut ovat raikkaan kirpeitä, illoissa on tummia sävyjä. Syksy etenee päivä päivältä, hiipivin askelin se tulee lähemmäs. Takki (se syksyisen musta!) pitää kaivaa esiin vaatekaapin kätköistä ja hylätä haikein mielin kaikkein kevyimmät kesäkengät.

Kirjastossa käydessä huomaa vuodenajan vaihtuneen. Kirjahyllyjä tutkivien ihmisten määrä näyttää olevan suurempi kuin kesällä. Itse teen kirjastolöytöjä vuodenaikaan katsomatta.

Anne Tyler-kausi jatkuu, ”naistenromaanit” kiehtovat siis yhä. Luin Aikaa sitten aikuisena ja lainasin Hengitysharjoituksia ja Päivällinen Koti-Ikävän majatalossa. Nimitän Tylerin kirjoja naisten romaaneiksi, mutta tarkoitukseni ei ole käyttää ilmausta halventavassa mielessä. Tylerin sankarittaret ovat usein kaukana loistokkaista ja kiehtovista: he ovat keski-ikäisiä, kuluneita ja uhrautuvaisia naisia – mikä voisi oikeastaan olla tavanomaisempaa? Mutta tavanomaisuudesta löytyy poikkeuksellisuus. Tylerin sankarittaren voisi kuvitella näkevänsä lähimarketin kassajonossa, hän on niin todellinen ja oikea. Ristiriita oman itsensä kehittämisen ja perheen edun välillä on sekin yleismaailmallinen. Naisilla on taipumus hukata itsensä jossakin lasten potkupukujen ja ylioppilaslakkien välisessä ajanjaksossa.

Kiehtovan suomalaisen ajankuvan löysin viime viikolla kunnan kirjastosta. Inari Krohnin Muusa kirjahyllyssä vei minut, nojatuoliaikamatkailijan, 50-luvun Helsinkiin. 2010-luvun ihmisten elintaso on käsittämättömän korkea verrattuna aikaan 60 vuotta sitten. Valkokaulusköyhälistö ei voinut kerskua lasten omilla huoneilla tai gourmet-ruoilla. Elämä oli yksinkertaista ja sitä yksinkertaisti edelleen sotien jälkeen jälleenrakentuva Suomi. Toivon Krohnin kirjoittavan jatkoa Muusalleen. Se päättyi niin, että jatkon voisi kuvitella olevan mahdollista.   

Matkustavaiset

Teimme pikavisiitin Itä-Suomeen. Auto osoittautui sisältäpäin paljon suuremmaksi kuin mitä ulkoa katsoen voisi kuvitellakaan: PuoLiskoinen sai sinne mahtumaan varsinaisen tavaravuoren! Olen varma, että itse en saisi puoliakaan siitä määrästä mahtumaan autoon. Minä en ole mikään pakkaajaihme.

Automatkan teki siedettäväksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Klassikosta nautiskeltiin äänikirjan muodossa. Kiven kieli on arkaaista ja lumoavaa. Minun on vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät ole edes avanneet yhtään Kiven teosta. Kuinka joku voi jättää tutustumatta kansalliskirjailijaan? Eikö tule mieleen, että tuon statuksen saavuttaakseen ihmisen on oikeasti pitänyt kirjoittaa jotakin monia sukupolvia koskettavaa ja merkityksellistä? Vaan mitäpä tästä, nykyisinhän ihmisten keskittymiskyky riittää vain noin kolmen minuutin ajaksi, sen verranhan kestää kai musiikkivideo.

Kirjastosta poimittua

Olen viime aikoina tehnyt loistavia löytöjä kirjastoista. Viimeisin niistä oli ”naisten romaani”, Anne Tylerin Avioliiton lyhyt oppimäärä. Nimesin Tylerin teoksen naisten romaaniksi, koska se käsittelee perinteisesti naisia kiinnostavia asioita: avioliittoa, vaikeuksia ihmissuhteissa, perhe-elämää. Tylerin romaanin Pauline ja Michael ovat toinen toistensa vankeja avioliitossa, jonka loi sota-ajan sattumanvaraisuus. Kahden hyvin eriluonteisen ihmisen liitto repii siihen osallisia, mutta myös perheen lapsia, joista vanhin karkaa kotoaan 17-vuotiaana ja viipyy omilla teillään vuosikymmenten ajan.

Toinen mainio lukuromaani oli Jhumpa Lahirin Kaima. Lahiri kirjoittaa muukalaisuudesta ja kodittomuudesta: hänen kynänsä kuvaa herkästi ja myötätuntoisesti ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisia Amerikassa. Intialaisen yhteiskunnan arvot ja tavat poikkeavat amerikkalaisista. Siirtolainen jää monesti puoleenväliin, roikkumaan vanhan maan ja uuden väliin. Intiasta lähteneen kohtalo on olla vieras sekä vanhassa että uudessa kodissaan.  

Kuu, tuo kutistuvainen kappale

Alakulo valtaa mielen. Mikään ei ole niin kuin ennen. Ennen kaikki oli – no, jotenkin suurempaa? Ilmeisesti näin oli laita myös oman kuumme. Kuu nimittäin kutistuu. Tutkijat lohduttelevat kutistumisen olevan hidasta ja vähäistä, mutta kuitenkin.

Kuu-parka. Uskollinen liittolaisemme, kaunis kiertolaisemme, avaruudellinen kohtalotoverimme. Ja nyt kokemassa kääpiön kohtalon.

Tarinoita

Luin kaksi hyvän lukuromaanin nimen ansaitsevaa kirjaa. Toinen on kotimaista tekoa, Eeva Joenpeltoa: Neito kulkee vetten päällä. Toisen tarinan juuret uppoavat syvälle Puolan maaperään: Tadeusz Konwickin Isoäitini tarina on sekoitus oikeasti eläneen ihmisen elämäntarinaa ja fantastista, sadunomaista fiktiota. Kuvitelmat ja todellisuus limittyvät toisiinsa: Konwicki kertoo tuntemattoman isoäitinsä vaiheista aavistellen ja leikkien erilaisilla mahdollisuuksilla.  

Tänään viileni

Tänään viileni. On aivan kuin sään jumalat olisivat kuulleet PuoLiskoisen hartaan pyynnön koleasta lomasäästä ja rientäneet oitis täyttämään maan eläjän toiveen. Ensimmäistä kertaa pitkästä, pitkästä aikaa joudun sonnustautumaan pooloneuleeseen ostoksille lähtiessämme, eikä se tuntunut yhtään ikävältä. 

Olimme elämämme ensimmäistä kertaa Ikeassa. Taisi ensimmäinen kerta jäädä viimeiseksi – en pitänyt siitä ollenkaan. Minusta se oli suorastaan kauhistuttava kauppa kaikkine suit sait sukkelaan kokoon lyötyine esimerkkihuoneineen ja ankeine, suurine varastohalleineen, joissa asiakkaat palvelivat itseään. Kaupan yhteydessä olevassa ravintolassa oli mahdollista nauttia palanen pakastekakkua vain yhden euron häikäisevään hintaan.

En finne igen!

Minulle, elämänkertojen ystävälle, oli antoisa kokemus tutustua Herman Lindqvistin kirjoittamaan teokseen Axel von Fersen. Kirjan kannessa on kuva von Fersenistä: 1700-luvulle tyypillinen harmaanvalkea, näyttävä peruukki, pitsiä ja kunniamerkkejä.

von Fersen oli Marie Antoinetten ikätoveri, syntynyt vuonna 1756. Pohjolan mittakaavassa mahtaviin oloihin syntynyt poika oli Ruotsin rikkaimman miehen, sotamarsalkka kreivi Fredrik Axel von Fersenin esikoinen. Perheellä oli kiinteistöjä, metsiä ja maatiloja, joista osa myös Suomen puolella. Kaikista näistä eduista huolimatta Ruotsin nuori vesa ei edustanut suurta maailmaa. Suuri maailma piti mennä kokemaan paikan päälle ja siksi Axel von Fersenin elämästä suuri osa kului Ranskassa, Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. 

Ranskassa hänellä joko oli tai ei ollut rakkaussuhde Marie Antoinetteen. Historioitsijoiden parissa asiasta ei vallitse yksimielisyyttä: osa pitää pariskunnan välillä ollutta suhdetta puhtaasti platonisena, kun taas esimerkiksi Lindqvist itse pitää suhdetta lihallisena. Lindqvist on valmis jopa nimeämään von Fersenin Marie Antoinetten pojan, Normandian herttuan, isäksi. Kuvaosiossa on hämmentävällä tavalla von Fersenin ja Normandian herttuan muotokuvat vierekkäin. Maalaukset eivät kuitenkaan käy isyystestistä.

Kustaviaanina von Fersenin aika alkoi olla lopussa Kustaa IV Adolfin syrjäyttämisen jälkeen. Kosmopoliitti ja valtamarsalkka pahoinpideltiin kuoliaaksi perintöruhtinaan hautajaissaattueessa Tukholmassa, kesäkuun 20. päivänä vuonna 1810. Nimetön massa, väkijoukko, teki työn, jota valtakunnan silmäätekevät katsoivat sormiensa läpi. Pääpukareina olivat tietysti ”suomea puhuvat” miehet, jotka irrottivat von Fersenin vaunuja vetävät hevoset valjaistaan ja siten altistivat hänet villiintyneen väkijoukon aiheettomalle raivolle, joka etsi syntipukkia kruununperijän kuolemalle. Eräs nimeltä mainituista pahoinpitelijöistä oli Otto Johan Tandefelt, Turun hovioikeuden puheenjohtajan veljenpoika. En finne igen!

Herman Lindqvist on onnistunut sukeltamaan Kustaa III:n aikakauteen ja tuonut ajan meren pohjasta aarteita meille 21:n vuosisadan ihmisille. Kirjasta muodostuu nautittava lukuelämys ja kuvaus yhdestä aikakaudesta Euroopan historiassa. Heikkouksiakin toki on: omista toiveista ei koskaan voi vääntää tosiasioita. Ranskan kuningattaren ja von Fersenin välisen suhteen laatu on melko mahdotonta määritellä nykytietämyksen keinoin. On tyydyttävä siihen, että emme tiedä – voimme vain luulla, uskoa ja epäillä.

Hullunkauppoja

Kuuma sää ajaa ihmisen vaatehuoneeseen tekemään inventaariota hellevaatteista. Teenkin löytöjä: jostain muinaisuuden kerrostumasta kiskon esiin kauniin punaisen hellemekon, hihattoman ja pehmoisesta puuvillasta tehdyn. Asun mekossa pari päivää, kunnes sorrun helteen hullaannuttamana ale-ostokseen. Ostan shortsit, jotka ovat aivan väärää kokoa ja materiaalia (mutta ah, niin ihanan väriset ja huokeat) ja päätyvät valahtamaan masentavasti vyötäröltä lantiolleni.

Kävin tänään kirjastossakin. Lainasin Hanif Kureishin romaanin Olisi vähän asiaa ja Antony Beevorin Olga Tsehovan arvoituksen. Sotahistorioitsijana aiemmin tunnetuksi tullut Beevor on Olgansa kanssa lähtenyt uusille urille kuvaamaan venäläisen näyttelijätär-vakoojan elämänvaiheita Neuvostoliitossa ja Saksassa.

Minulla on vielä kesken Ann-Marie MacDonaldin Armon yö, mutta se edistyy hitaasti. En pidä siitä läheskään niin paljon kuin Linnuntietä-romaanista. Kumpaakin yhdistää tosin loistava lapsen ja lapsuuden kuvaaminen.

  

Vielä jatkuu helle

Kirjastoissa on kesäisin hiljaista. Siellä on ihmisen hyvä olla: viileys ja kirjojen mistään piittaamaton vakaus tuntuvat hyviltä.

Minä tein toivioretken Raision kirjastoon eilen. Löysin Ann-Marie MacDonaldin romaanin Armon yö.  Linnuntietä luettuani halusin tutustua myös tähän toiseen teokseen, mutta lähikirjastomme hyllystä sitä ei löytynyt.

Lainakirjojen hyllyssä komeilee myös pitkä rivi Saul Bellowin hengentuotteita. Kesällä ihminen on altis uppoutumaan tarinoihin. Kuuma sää passivoi, se rauhoittaa ja tekee kertomukseen sukeltamisen hyvin helpoksi.

Sanokaa toimittajat irti

Heidät korvattakoon tietokoneilla. Sen verran yksipuolisia ovat ainakin iltapäivälehtien kesäjutut, että ne voisi tuottaa tietokoneella. Vuodesta toiseen samat sääruikutukset: milloin alkaa kesä, helle hellii, joko riittää helle, vielä jatkuu helle. Tietokoneeseen voisi ohjelmoida näitä yleisimpiä kesästä kesään toistuvia tyhjänpäiväisyyksiä ja laittaa niitä sitten tulemaan aina tarpeen mukaan. Sanajärjestystä hiukan muuttelemalla samaa tekstiä voisi hyvinkin käyttää vuosikymmenen verran. Ja taas säästetään! Sanoissa ja työvoimakustannuksissa.

Auringon kanssa

Kesäpäivät kuluvat auringon kanssa. Aamulla säteet tervehtivät, herättävät – ne ovat olleet valveilla koko yön lintujen kanssa ja ihmettelevät meitä laiskoja ihmisiä. Yössä hämärän ja hiljaisuuden hetki on lyhyt ja aamu alkaa aikaisin.

N-koirat nauttivat auringosta omalla tavallaan. Ne viihtyvät aitauksessa ja käyvät usein pitkälleen nurmikolle makaamaan. Silmiään siristellen ne jauhavat suussaan käpyjä ja risuja. Säännöllisin väliajoin otukset myös vilkaisevat minua puutarhakeinussa, että en ole karannut minnekään koiratyttöjen ulottumattomiin.

Kuin ajan ulkopuolella

Luin Andrei Makinen romaanin Vera. Se on romaani odottamisesta, elämän elämisestä yhden ainoan toiveen varassa. Kirja kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee Vienanmeren seuduille tutustumaan alueen kansanperinteeseen. Ajallisesti kirja sijoittuu 1970-luvun puoliväliin: kommunistinen hallinto elää ja voi hyvin. Vienan seudulla monet kylät ovat edelleen vahvasti naisten asuttamia. Miehet vei sota, tai sitten he katosivat Stalinin vainoihin. Kylissä yksinäiset naiset vanhenevat, eletään kuin ajan ulkopuolella.

Päähenkilö kohtaa Veran, lähemmäs viisikymmenvuotiaan naisen, joka on 16-vuotiaasta asti odottanut ensirakkauttaan, nuorta sotilasta, palaavaksi. Sotilas ei koskaan palannut ja nainen elää odottaen, seudun vanhoja naisia auttaen ja haudaten. Tai ainakin siltä vaikuttaa aluksi.

Pidin tästä pienestä romaanista enemmän kuin Makinen Ranskalaisesta testamentista.   

 

38

Tänään oli syntymäpäivä, 38. sellainen. Sitä on vietetty kaikella asiaankuuluvalla ilolla ja riemulla.

Olimme ulkona syömässä. Paluumatkalla pohdin vanhenemista. Suorituskeskeisessä elämässä on helppoa kuvitella tuon tai tämän suorituksen tuovan tullessaan mielenrauhan ja onnen. Saavutusten tultua todeksi niin ei kuitenkaan käy – elämä jatkuu aivan yhtä epätäydellisenä, ahdistavan vajaana. Jokainen syntymäpäivä on siinä tilanteessa varsinainen kärsimysnäytelmä, koska se merkitsee ajan vähenemistä, taas yhtä kulunutta ja hukattua vuotta, yhtä vuotta vähemmän aikaa saavuttaa tavoite.

Tällä viikolla Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä on pitänyt minut kiireisenä. 846 sivua kanadalaista mielenmaisemaa, sodan eläneen sukupolven haaveita paremmasta maailmasta, kylmän sodan sotureiden ohuesti kyynisyydellä kuorrutettua idealismia. Linnuntietä on romaani aikuisten peloista ja lasten peloista, aikuisilta suljetusta lasten maailmasta. Tummia sävyjä kirjaan tuovat lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja pikkutytön murha. Lasten maailman tulkkina on Madeleine McCarthy, ilmavoimien nomadiperheen 8-vuotias tytär.

Kaiken voi korjata?

Unohdettujen rintama on lakannut olemasta kirjaston ja on nyt meidän. Kiltti kirjastontäti korjasi ihan pelkkää ystävällisyyttään kirjan järsityt kulmat ja lopputulos on melkein yhtä hyvä kuin uusi! Ihmeellistä kuinka paljon saa taitava ihminen aikaan taloussaksilla, kartonginpalasella, vahvalla teipillä ja kontaktimuovilla. 

Kirjastossa kun kerran olin, niin tuli lainattua Sirpa Kivilaakson kirjoittama Satukuningatar Anni Swan. Anni Swan ja Tove Jansson ovat molemmat sellaisia henkilöitä, joiden omat tarinat ovat mielestäni olleet paljon kiinnostavampia kuin mitkään heidän kirjoittamansa fiktiiviset teokset.  

Hammastelua

Koiraneidot purkivat sisuaan Lauri Immosen Unohdettujen rintamaan. Kirja on kirjaston omaisuutta ja siksi tämä hammastelu on erityisen harmillinen tapahtuma. Se tulee köyhdyttämään meitä 32 euron verran ja rikastuttamaan meitä yhden (pureskellun) kirjan verran.

Pienet piikkihampaat ovat huomaavaisesti jättäneet tekstin koskematta. Kaikki kiukku on purettu kirjan kanteen: yläkulma on raadellun näköinen ja vähän muualtakin on näkerretty. Kirja oli muuten noudettu puruleluksi keittiön pöydän päältä – sinne on siis taas kiivetty meidän ollessamme muualla!  

Unohdettujen rintama on paikoitellen hyvinkin ahdistavaa luettavaa Laatokan saarilla käydyistä taisteluista. Pääosin reserviläisistä muodostetut joukot joutuivat käymään läpi helvetin ja vielä ylempiensä ”unohtamina”: saarilla ei juuri korkea-arvoisia vierailijoita nähty henkeä nostattamassa. Thermopylain kauhistuttava henki häälyi kaiken yllä.

PuoLiskoinen valaa betonia

PuoLiskoinen on aktivoitunut rakentamaan pihallemme koira-aitausta. Monitaituri valoi betonia ja myös raudoitti sitä. Portinpielet ovat nyt valmiit!

Aitaus oli alunperin minun ideani. Meillähän usein käy niin, että minä saan idean ja PuoLiskoinen joutuu sen toteuttamaan. En kuitenkaan osannut ajatella aitausta noin suuritöiseksi. Lähinnä silmissäni siinsi puutarhaverkko, joka jollakin mystisellä tavalla vain pysyisi pystyssä muodostaen aitauksen. En käsittänyt siihen tarvittavan kaikenlaisia paaluja ja pylväitä. Aitauksesta tuleva lasku on jo useampaan otteeseen saanut minut raivoavan epäuskoiseen tilaan, mutta taloutemme kovaa realistia lasku ei ole yllättänyt.