Avainsana: joulunodotus

Joulukorttien puolesta

Suussa maistuu siltä, miltä nyt maistuu, kun on nuollut kaksikymmentä kirjekuorta kiinni. On taas aika joulukorttien! Minä kuulun joulukorttien ystäviin. Kortissa on nimittäin se hyvä puoli, että se ei tungettele. Saaja voi avata sen juuri silloin, kun sopii, eikä ikinä tule yllätetyksi kädet piparkakkutaikinassa, tai juuri kesken joulusiivouksen kriittisten hetkien. Tekstiviestit ovat vähän toinen juttu. Niissä on jotain persoonatonta. Niistä puuttuu se toisen ihmisen käden kosketus, joka joulukortissa välittyy. Voi olla, ettei kortissa ole muuta itse tehtyä kuin allekirjoitus, mutta se allekirjoituskin sisältää ajatuksen: haluan muistaa sinua, haluan toivottaa sinulle jotain hyvää.

Ihmettelen netin keskustelupalstoilla ajoittain riehuvaa vihamieltä joulukortteja kohtaan. Aika pitkälle olemme tulleet, jos jo joulukortti saa ihmiset raivostumaan. Tuntuu kuin ihmisrodulla olisi nykyisin tavattoman lyhyt pinna, joka katkeaa pienimmästäkin aiheesta, tai vaikka ilman aihettakin.

Joulukorttien kertomaa

Joulukorttien lähettäminen ja saaminen paljastavat ihmisen luonteesta yhtä ja toista. Itse syyllistyn kovasti, jos saan kortin joltakin sellaiselta ihmiseltä, jolle itse en ole laittanut. En saa rauhaa ennen kuin laukkaan postiin vaikka viime tingassa laittamaan kortin matkaan. Tänä jouluna näitä syyllisyyskortitettavia tapauksia oli kolme. Ei taida haitata niistä kirjoittaminen – kyseiset ihmiset tuskin tätä blogia lukevat.

On myös ihmisiä, jotka ottavat rennosti nämä korttiasiat. Ilahtuvat (ehkä?) saadessaan, mutta eivät itse laita mitään postin oransseihin pömpeleihin. Kertooko joulukorttineuroosi siitä, että miettii liikaa pikkuasioita? Ovatko ne yleensä pikkuasioita – ihmisten ilahduttaminen ja huomioiminen? Mitkä asiat oikeastaan ovat pieniä ja mitä voi suuriksi sanoa? Näitä sitä miettii kuunnellessaan radion yöklassista, kun joulusiivous on tehty ja on aika huokaista hetki teekupin ääressä.

Sukulaisvierailun satoa

Kävimme viime perjantaina Sukulaisen luona vierailulla ja saimme vanhoja valokuvia lainaan. PuoLiskoinen skannasi ne nyt ja ne ovat koneella varmassa tallessa. Mahtoivatko isovanhempani ja heidän vanhempansa osata edes aavistaa pääsevänsä jonakin päivänä tietokoneelle? Siellä he nyt ovat ja katselen mennyttä maailmaa ja sen ihmisiä tietokoneeni ruudulta.

Kuvankäsittelyohjelma on avulias: voin tarvittaessa suurentaa kuvia ja nähdä kauan kateissa olleita yksityiskohtia. 2000-luvun tekniikka on tehokkaampi kuin salapoliisi konsanaan ja paljastaa isoäidin äidin kuvassa olevan himmeän tekstin, jota paljas silmä ei huomaa originaalissa. Isovanhempieni hääkuvaa suurennellessani kiinnittyy huomio hääpuvun koristeluun ja valkoisten, pitkien hansikkaiden kiiltoon.

Isäni äiti oli kaunis nainen, joka piti tyylikkäistä vaatteista. Mielestäni hän ilmensi hyvin 20-30-lukujen naisihannetta siroine vartaloineen ja muodinmukaisine kampauksineen. Alla olevassa kuvassa on isoäitini oikealla. Kuvan lapsi on minulle tuntematon. Tässä vietetään rennosti kesäpäivää. Ja hattu ja hansikkaat ovat ihastuttavaa nähtävää!

Hyvä alku

Tänään paketoin ensimmäisen joululahjan. Se lähtee äidilleni. Paketista tuli ihan sievä, mutta mikään huippusuoritus se ei ollut. Nuppu nimittäin katsoi parhaaksi osallistua paketointityöhön kiskomalla koristenauhaa hampaissaan kriittisellä hetkellä. Kävimme siitä pientä kamppailua, jonka minä voitin. Nubsin mielestä nauha varmaan kelpasi suorana ja kihartamisyritykseni eivät saaneet sen hyväksyntää. Koiralla on varma maku ja tieto omista mieltymyksistään!

Käyttämäni lahjapaperi ostettiin viime jouluksi. Siinä on punaisella pohjalla lumen peittämiä pulleita mökkejä, tähtiä ja joulupukkeja. Joulukuusiakin kuvassa vilahtaa. Se ei ole ihan parasta mahdollista paperia: minä suosin nykyisin yksiväristä linjaa. Ja mietin edelleen näitä tonttuja ja joulupukkeja – ovatko ne tätä nykyä joulun ainoat sallitut ja poliittisesti korrektit uskomusolennot? Tontut ja pukki eivät oikeastaan ota kantaa mihinkään, ne vain ovat. Ne ovat helposti sulateltavaa tavaraa, niihin ei liity kiistanalaisuutta. Niihin ei myöskään liity sen kummoisempaa etiikkaa, eikä mitään yleisesti hyväksyttyjä odotuksia ihmisen elämän suhteen. ”Kilttinä olemisenkin” vaatimus on niin tulkinnanvarainen, mieto ja epämääräinen, että sen voi ymmärtää lukemattomin eri tavoin.

Eläviä kuvia

Katsoin Sergei Bondarchukin ohjaaman elokuvan Sota ja rauha. Nautin siitä – minusta se oli parempi ja yksityiskohtaisempi kuin se amerikkalaisversio, jossa on jumalainen Audrey Hepburn. Tämä venäläinen versio ei ollut pelkkää romanttista pukudraamaa, vaan siinä oli oikeasti yritetty tavoittaa Tolstoin henki. Tämä siis on ainakin minun vaatimaton mielipiteeni. Ilmeisesti en ole yksin, sillä elokuva voitti vuonna 1969 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Elokuva on jaettu kolmelle levylle. Kokonaiskesto on peräti 400 minuuttia. Mutta sen vähemmällä ei toisaalta voi päästäkään, kun kyseessä on kuitenkin Sota ja rauha. Tapahtui myös sellainen ihme, että kerrankin näyttelijät olivat mielestäni sen näköisiä, millaisiksi heidät romaanissa koin! Televisiossa pyörivä toinen venäläinen klassikko, Dostojevskin Karamazovin veljekset, ei tässä suhteessa ole mielestäni aivan niin onnistunut. Minusta Grusenkan pitäisi olla vaalea, runsaan uhkea vartaloltaan – paljon enemmän marilynmonroe kuin mitä hän on tuossa televisioversiossa. Ja Dimitri näyttää television sarjassa heikolta mieheltä – ei ollenkaan sellaiselta hurjimukselta kuin mitä hän mielestäni oli. Aljosa on kuitenkin onnistunut: hänen kasvoissaan näkyy puhdasmielisen ihmisen vilpitöntä kauneutta.

Kuvia, ei ehkä niin eläviä

Vielä tarjolla pari otosta 5.12. järjestetystä suuresta kuvaussessiostamme.

Tässä Nuppu mielipuuhassaan, eli jukertamassa* purutikkuaan:

 

Ja tässä Nuppu ja minä – Nuppu pitää ihmisen läheisyydestä yli kaiken! Ilmeisesti minun jalkojeni päällä on hyvä ja lämmin paikka.

*) Jukertaa = itse keksimäni verbi, se kuvaa pureskelun ja järsimisen välistä aktiviteettia.

 

Soitto on suruista tehty – vaikka hilpeältä kuulostaisikin

CD-soittimessa on Glenn Milleriä. Sota-ajan musiikkia, tuhoon tuomittujen epätoivoista hilpeyttä, tulevaisuususkoa yhdistyneenä tuomion tunnelmiin. Lauluja uskollisuudesta, odottamisesta, paremmasta huomisesta. Laivamme nimeltä Sivilisaatio voi upota, mutta ainakin se uppoaa kaikki liput liehuen.

Joulumieli potenssiin kymmenen

Jotkut odottavat joulua puoli vuotta. Tällaisen uutisen luin. Meillä Suomessa on tosiaan varaa uutisoida joulun odottamisen eri asteista. Muistan kerran valitelleeni suomalaisten uutisten tylsyyttä eräälle puolalaiselle, länteen loikanneelle tuttavalleni. Loikannut katseli minua silmät pyöreinä ja sanoi häntä taas hävettäneen oman kotimaansa ainaiset kuohunnat ja isot otsikot. Kun tuntui välillä tapahtuvan liikaakin ja ulkomaalaisilla oli ihmeteltävää. Niinpä niin, koskaan ei ole ihminen tyytyväinen.

Minä en laske itseäni ihan kiihkeimpiin joulunodottajiin, mutta mainitsenpa vain kaikkien pakettikorttienkin olevan askarreltuina ja lahjuksiin kiinnitettyinä. Oli melkoinen ongelma saada kortteihin siistit reiät, joista narut pujotettiin läpi. Ensin yritin ihan tavallisella rei'ittäjällä, mutta sen tekemä reikä oli aivan liian suuri kortin kokoon nähden. Jättimäinen! Tyydyin sitten sohimaan saksilla ja yltiöpäisen luovuuden vallassa kokeilin jopa tökätä paistilämpömittarin kartongin läpi – se ei ollut mikään hyvä idea, en suosittele.

Serafien seuralainen

Unettomuutta on yleisesti ottaen totuttu pitämään pahana asiana. Ja sitä se onkin ainakin tässä meidän yhteiskunnassamme. Olen itse joskus ollut niin pahasta univajeesta kärsivä, että todellisuus ja uni alkavat mennä sekaisin. Aake Jermon Siiranmäen miehissä kuvattiin muuten samaa ilmiötä, mutta tietysti niissä oloissa (sotatila) tämä tällainen on paljon vaarallisempaa kuin minun tapauksessani.

Mutta Johannes Viiniköynnös tarjoaa lohtua unettomille. "Meidän elämäntapamme ei näet ole sattumanvaraista vaan samankaltaista kuin Korkeuden valvojaenkeleillä. Liika uni hämärtää sisimmän niin, ettei se enää erota näitä asioita. Valvominen taas tekee sen serafien seuralaiseksi, mutta vieraaksi ihmisasioihin kietoutumiselle, ja Jumalan kaipaus liekehtii siinä lakkaamatta." Raamattukin puhuu valvomisesta ja rukoilemisesta. Valvominen ja nälkä yhdessä tekevät ihmisestä paljon normaalia valppaamman ja aistit terävöityvät. Nimimerkillä kokemusta on. Tilanne ei, ikävä kyllä, pysy sellaisena ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin seuraa romahdus.

Taivahalle syttyi juuri..

.. tähti kirkas, tähti suuri. Näin laulettiin ainakin minun, siivettömän, lapsuudessa. Taivaasta en tiedä, mutta tänään laitoimme tähden loistamaan ikkunaamme. Me emme harrasta mitään massiivisia jouluvalaistuksia, tuo tähti on ainoa poikkeus.