Avainsana: eläimet

Kuutti kotonamme

Huomasin tänään Nupun näyttävän ihan kuutilta! Jo pitkään olen katsellut sitä miettien sen tosiolemusta, sen pinnan alle kätkeytyvää toteemieläintä (voiko eläimellä olla toteemieläin?) ja nyt sen tajusin. Kuuttipa hyvinkin! Silloin siinä on erityisen paljon kuuttia, kun se juoksee korvat pitkin niskaa painautuneina. Silloin korostuu sen vaaleus, pään pyöreys ja silmien tummuus.

Eläimissä, kuten ihmisissäkin, vilahtaa ajoittain muiden lajien piirteitä. Minulla oli kerran ystävällinen äidinkielenopettaja, jossa oli hitunen hevosta. Hevosen tavoin hän oli pääasiassa kesy, mutta silti hiukan säikky ja vauhkokin. Nupussa vilahtaa kissa, jyrsijä ja nyt kuutti. Joskus se myös kiemurtelee sohvassa kuin käärme. Mutta muuta käärmemäisyyttä siinä ei ole.

Minä samaistun kyyhkyseen. Sen olen tainnut jo sanoakin. Kujerran pehmeästi ja olen rauhaa rakastava. PuoLiskoinen sanoo, että jopa ötökkää kieltäessäni on ääneni lempeä. Minun suussani ei kuulostaa kai pehmeältä ja makealta kuin huvipuistohattara.

Tummien silmien kautta

Eläimen kanssa maailmaa katsoo ja kuuntelee eri tavalla. Aamulla maassa makaavat vaahteranlehdet ovat paitsi keltaisia myös kahisevia ja suuria. Olen ennenkin havainnut niiden keltaisuuden, mutta äänielementtiä en ole huomannut ennen Nupun pienten jalkojen astelua niillä. Ja kuinka isoja ne oikeasti ovat! Valtavia! Ainakin Nupun tummien silmien kautta katsottuna. Vaahteranlehdet ovat kuin sanomalehteä kahistessaan tassujen alla. Ne ovat myös märkiä ja kylmiä. Eläintä katsoessaan melkein tuntee niiden kylmänmärkyyden omalla ihollaan.

Pimeät illat taas ovat täynnä jännittäviä ja pelottaviakin asioita. Jossain rasahtava oksa ja kahiseva ruoho – mitä ne voivat merkitä pienelle eläimelle? Kaksikiloiselle ne voisivat olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ellen siinä välissä olisi minä, Ninni Suurpeto. Kerran pimeässä illassa Nupun säikähdettyä jotain sanoinkin sille, että ainoa oikeasti pelottava eläin täällä olen minä.

Minä kävelen suorana yössäkin, minä en pelkää. Minulla on varaa katsella tähtiä ja kuunnella yön ääniä ilman pelkoa. Jos olisin pieni eläin, niin en nostaisi katsettani tähtiin. Pitäisin sen maassa ja käyttäisin kaiken havaintokykyni uhkien huomaamiseen. Niin erilaista on meidän elämämme.

Kun Luoja marsun loi

Palatakseni aikaisempaan aiheeseen: mitenköhän marsu kokee pääsevänsä toteuttamaan itseään eläessään häkkieläimenä jossakin keittiön nurkassa? Eikö se ole suoranainen häväistys marsun – no, marsuutta kohtaan?

Joskus pienten lemmikkieläinten häkit näyttävät erehdyttävästi vankiloilta minun silmääni.

Ja lempivärin voi päätellä..

..kuvista!