by Ninni

Kielen hallinnasta mielen hallintaan

Huomasin jokin aika sitten, että enää ei puhuta sukupuolenvaihtoleikkauksista. Puhutaan sukupuolenkorjausleikkauksista. Kun jotain korjataan, niin puututaan vääränlaiseen asiantilaan, virheeseen, vikaan. Vaihtaminen on sanana neutraalimpi. Liikennevalo vaihtuu, vuodenajat vaihtuvat, työpaikat vaihtuvat. Vaihtuminen ei välttämättä tarkoita, että se mistä vaihdetaan on luonnoton tai huono tila. En voi olla ajattelematta Orwellia ja ”Vuonna 1984”. Kielen rakenteita muuttamalla oikeasti vaikutetaan ajatteluun. Ainakin silloin, kun ihminen ei pysähdy hetkeksi miettimään sanoja ja niiden sisältöjä.

Sukupuoltahan ei edelleenkään voi vaihtaa. Se on mahdotonta. Sukupuolet – kaikki kaksi – ovat olemassa kromosomitasolla. Sukupuolenvaihto on sanana virheellinen. Sukupuolta ei vaihdeta, vaan sukupuolen ulkosia merkkejä muokataan toisenlaisiksi. Tässä on kyse kahdesta täysin eri asiasta. Sukupuoltaan ”korjaavat” käyvät läpi mittavia kirurgisia prosesseja, joissa sukuelimistä muovataan halutun sukupuolen sukuelimiä muistuttavat. Lisäksi ”korjaaja” saa varautua loppuelämän kestävään potilaan asemaan: rankat hormonilääkitykset jatkuvat koko elämän ajan. Lääketehtaat ja lääkärit tienaavat.

Tuntuu järjettömältä, jos translain tullessa voimaan 15-vuotias saa päättää koko elämän kestävästä ratkaisusta, kun toisaalta ei saa kaupasta edes olutta tai tupakkaa. Millaisia me olimme 15-vuotiaina? Kolmivuotinen lukio siinsi edessä kuin loputon päivien erämaa. Olimmeko me niin kypsiä ja valistuneita, että olisimme halutessamme voineet päättää tuollaisen asian? En usko siihen, en usko sen perusteella mitä itse olen nähnyt, havainnoinut ja kokenut.

On suuri erehdys, jos ihminen haluaa estää murrosikäänsä alkamasta. Murrosikä on aina kipuilua, meille kaikille. Sen jälkeen tulee seestymys ja tasapaino – nuori aikuisuus. Jos prosessin ei koskaan anneta edes alkaa, niin menetetään mahdollisuus nuoreen, joka sittenkin olisi tyytyväinen ihan siihen omaan, oikeaan sukupuoleensa. Kunpa näissä translaeissa jätettäisiin keskenkasvuiset rauhaan. Tuntuisi paremmalta antaa aikuisten tehdä itse ruumiilleen mitä tahtovat – mutta mieluiten omalla rahoituksella.

Sukupuoli ei ole valintakysymys. Tärkeämpää on löytää oma tapansa olla mies tai nainen, eikä lähteä muutosprosessiin. Mietin joskus tätä aikaa, sen haluttomuutta pysyvyyteen ja sitoutumiseen. Mitä meille jää, jos sukupuolta voi muokata mielihalunsa mukaisesti edestakaisin, kansallisuudella ei ole enää mitään merkitystä, kaikki omat suuret kertomuksemme ja historiamme pyyhitään pois. Ihmistä rohkaistaan juurettomuuteen: muuttamaan työn perässä vaikka kuuhun, olemaan atomi ja yksilö ilman kotiseutua ja ilman identiteettiä miehenä tai naisena. Hollywood kertoo sankaritarinat, ja nehän tiedetään: ”Imitation game” ja ”Danish girl”. Sankareina aina ne tyytymättömät, sukupuolirajoja rikkovat. Kuinka moni tietää isovanhempiensa vanhempien nimet? Kuinka moni tietää, mitä he tekivät sotien aikaan? Kuka muistaa Aleksis Kiveä, Aurora Karamzinia, Mikael Agricolaa, Aksel Airoa? Meillä on sankareita omasta takaa, jos vain vaivaudumme heihin tutustumaan ihan suomen kielellä. Nämä sankarit elivät miehinä ja naisina ja muuttivat maailmaa sellaisina.

Kielen hallinta ja muokkauskaan ei kaikille riitä. Espoo on ottamassa englannin kolmanneksi asiointikieleksi ruotsin ja suomen rinnalle. Joku tietysti voisi kysyä, että mitä pahaa siinä on. Eipä muuta kuin sitä, ettei sillä ole minkäänlaisia historiallisia yhteyksiä tähän maahan, ellei sitten Oolannin sotaa pidä sellaisena. Jotkut jo pitävät suomea turhana. Äidinkielenopettajat ovat kertoneet, ettei nuoria oikein kiehdo suomi, ja on vähän noloakin kuulua suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään. Englanti tietysti olisi trendikkäämpi. Olisi helppoa äkäillä tästä nuorille, mutta meistä vanhemmistahan he oppinsa kuitenkin ottavat. Onko meille suomalaisuus ja suomen kieli arvokas pääoma, ja miten tuomme sen esiin? Vai kannatammeko itsekin kyökkienglannin maailmanvalloitusta, silmät liimautuneina Hollywoodin uusimpiin hömppätarinoihin ja toimintapeleihin.

 

by Ninni

Lyhyt kysymys, tai ehkä kaksikin

Milloin maailmastamme tuli niin ruma ja tylsä, että meidän on pakko suojautua siltä olemalla kuulokkeet korvilla aina kuin voimme? Mitä oikein emme kestä kuunnella? Ja miksi sormen pitää koko ajan näppäillä älykännykkää? Mitä me oikein yritämme välttyä näkemästä?

Käytän me-muotoa väärin ja teen sen tietoisesti. Itse en kulje napit korvilla, enkä plaraa älykännyä. Uskon kuitenkin, että tätäkin lukee moni, joka suojautuu maailmaa vastaan kaikin mahdollisin keinoin.

Asuimme neljä kuukautta Helsingissä vuonna 2015. Muistan metroajelut ja niitä ajatellessa toisaalta ymmärtää halun sulkea todellisuus pois. Onkohan maailmassa mitään rumempaa kuin Helsingin metro? Sen kirkuvan oranssi väri saa silmät pakostakin nipistymään kiinni. Ja ne penkit graffitteineen; todellinen painajainen kiskoilla koko metro.

Minkä pitäisi muuttua, että voisimme lopettaa todellisuudelta pakenemisen?

by Ninni

Siivetön pyristelee ajan tuulia vastaan

Vuosi on vaihtunut. Vanhan kansan ymmärryksen mukaan myös talven selkä on taittunut: olemme ohittaneet päivämäärän 25.1. ja talvesta pitäisi olla enää alle puolet jäljellä. Mene ja tiedä sitten.

Suuressa maailmassakin on tapahtunut ihmeitä ja kummia; amerikkalaisilla on nyt uusi presidentti. En ole tätä vaalikamppailua kommentoinut blogissani, koska se sai oloni huonoksi ja surulliseksikin. Tympäisee monien suomalaisten käsitys itsestään jonkinlaisina Yhdysvaltojen kunniakansalaisina, joiden mielipiteet ehdokkaista ovat oikeita ja selviä (ja varmaan pitäisi myös ottaa huomioon ääntenlaskussa). Rapakon takana vain ollaan niin tyhmiä, ettei tajuta sitä, mikä meille suomalaisille on niin helppoa ymmärtää. Kaiken huippu oli se vastenmielinen riemuitseminen, joka sai tietyt ihmiset valtaansa Donald Trumpin tullessa sensuroiduksi Twitter-maailmassa.

Olen aina pitänyt meitä suomalaisia valistuneina ja hyvin koulutettuina. Mutta jossakin on vikaa, jos suuri osa kansasta ilakoi jonkun ihmisen menettäessä sananvapautensa. Sen pitäisi kuulua kaikille, niin maailman mahtavimmalle miehelle kuin köyhimmälle kodittomalle. Toisin ei voi olla. Voisi vielä kysyä, että mikä tekee some-yhtiöiden miljonääri-oligarkeista sopivia päättämään, kenen mielipiteet julkaistaan ja kenen ei?

Nyt kuuluu kai sanoa, että en ole Trumpin fani? Ettei vain synny epäilystä, että voisin ajatella niin pieleen kuin noin puolet amerikkalaisista äänestäjistä? -Hyvä on, en ole Trumpin fani. Asenteeni Yhdysvaltojen vaaleja kohtaan ovat aina olleet melko laimeat, en koe voimakkaita tunteita puoleen enkä toiseen. Minullahan ei ole äänioikeutta näissä vaaleissa, joten olen vain syrjästäkatsoja tuhansien kilometrien päässä. Oman maani vaalit herättävät paljon enemmän kiinnostusta siitä luonnollisesta syystä, että niissä minun mielipiteeni merkitsevät edes jotakin. Kyse ei ole siitä, että ihmisen pitäisi ihailla tai allekirjoittaa sellaisen ihmisen mielipiteet, joille hän sananvapauden suo. Itse asiassa kyse on päinvastaisesta asiasta: sananvapauden todellinen arvostaminen on testissä silloin, kun kyse on heistä, joiden poliittisia näkemyksiä emme jaa.

Olen helpottunut uuden presidentin valinnasta. Toivon, että sen myötä en enää joudu muutamaan vuoteen näkemään niin kielteisiä ilmiöitä kuin nyt näiden vaalien aikaan Suomessakin näkyi. Masennun liikaa.

Jakaisin Epiktetoksen neuvon heille, joilla verenpaine nousi näissä vaaleissa: älä hermostu asiasta, johon et voi vaikuttaa.

 

by Ninni

Sananvapaus ja some

Kolmas kerta toden sanoo, eli kirjoitanpa vielä pari sanaa sananvapaudesta. Eräs melko merkillinen asia on somessa esiintyvä sensuuri. Esimerkiksi Facebook toimii niin, että käyttäjä itse valitsee näkemänsä sisällöt. Pakko ei ole nähdä mitään. Siinä mielessä onkin outoa, että tiettyjä mielipideryhmiä halutaan sulkea naamakirjan ulkopuolelle. Mitä haittaa niistä on, jos meillä on toimiva edustuksellinen demokratia, jossa kansan tahto toteutuu? Ei silloin ole vaaraa monituhatpäisestä joukosta, joka äkkiä alkaa seurata ääri-sitä, tai ääri-tätä laitaa.

Kaikkein haitallisinta tämä sensuuripolitiikka on poliisin kannalta. Poliisihallitus halusi lakkauttaa Vastarinnan ja onnistui siinä. Voitto tuskin maistuu makealta kenttäväen suussa. Mikäpä olisi mukavampaa kuin saapua aamulla toimistolle, keittää iso kuppi kahvia tai teetä, ja käydä katsomassa Facebookista suoraan millä mielellä Vastarinnan pojat ovat tänään, tai mitä metkuja hautoo Soldiers of Odin. Kun nämä järjestöt kielletään somesta ja koko Suomesta, niin tämä mahdollisuus menetetään. Toiminta menee maan alle ja – käyttääkseni erästä aikamme suosikkisanaa – radikalisoituu. Ja poliisin työ vaikeutuu.

 

Päiväkirjojen kertomaa

PuoLiskoiseni teki hyvän työn ja toi autotallista ison pahvilaatikollisen päiväkirjojani. Viisi vuotta vähemmän ihanteellisissa säilytystiloissa ei onneksi vahingoittanut päiväkirjojen luettavuutta. Siinäpä vasta positiivinen yllätys! Mutta jotain negatiivistakin huomasin.

Lukiossa kirjoitin viivoitettuihin päiväkirjoihin. Käsiala on siistiä, melkein kuin painettua – mutta hirvittävän pientä! Tuntuu mahdottomalta uskoa, että koskaan olen voinut kirjoittaa niin pienesti ja sitten vielä lukea kirjoittamaani. Tiedän kuitenkin sen onnistuneen, silloin kauan aikaa sitten. On aika selvää, että näköni on huonontunut merkittävästi. Suunnittelen ihan oikeasti suurennuslasin ostamista, että voisin paremmin lukea teini-ikäisen itseni mietteitä. Silmälasit eivät auta tarpeeksi.

Koronan aikaan olen jättänyt silmälääkäri- ja optikkokäynnitkin sikseen. Kunhan tilanne tästä normalisoituu, niin pitää varmaan varata tupla-aika silmälääkäriin ja keskustella oikein kunnolla ajan kanssa sopivien lasien löytämiseksi. Minusta se ei riitä, että nippa nappa tulee toimeen, kyllä laseilla pitäisi pystyä tekemään tarkkaakin silmittelyä.

by Ninni

Sananvapauden tilasta

Kirjoitin edellisen postaukseni sananvapauden luonteesta sellaisena kuin sen pitäisi olla. Nykyisin käsitettä kuitenkin pyritään – ehkä tietoisesti – hämärtämään. Kaikki uskonrauhan rikkomiset, ”vihapuheet”, kiihottamiset ja kiihottumiset mitä kansanryhmiin tulee; kaikki nämä herättävät ihmisissä itsesensuurin. Itse ymmärrän uskonrauhan rikkomisen vain sellaisena toimintana, joka tapahtuu palvontapaikoissa, ja jossa estetään ihmisiä konkreettisesti harjoittamasta hartautta. Uskonrauhan rikkominen ei saa merkitä sitä, että jonkun uskontoa kritisoidaan. Silloin sananvapaudesta voidaan oikeasti luopua kokonaan.

Hyväuskoiset ajattelevat vallanpitäjien vain ajattelevan meidän parastamme sananvapautta koskevilla rajoituksillaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sananvapauden rajoittaminen voi olla myös heidän omissa intresseissään, eikä yksittäisen kansalaisen tai kansanryhmän etu ole siinä olennaista. Vallanpitäjien edun mukaista on vaientaa kaikki kritiikki – omituisiakin tekosyitä käyttäen – silloin kun tehdään politiikkaa, jota suuri osa kansasta ei hyväksy. Ja omituisiahan nämä ovatkin, nämä vihapuheet ja kiihottamiset.

Ihmisen loukkaantuessa 1900-luvulla tyydyttiin puremaan hammasta, tai sanomaan vastaan. Nyt mennään oikeuteen. Oikeuslaitoksen kallispalkkaiset juristit ja tuomarit ratkovat, onko jossain kirjoituksessa kiihotettu tai vihattu. Ja sitten tulee sakkoa. Kenties meillä Suomessa yhä onkin laaja sananvapaus – se vain on maksullista?

YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklassa sanotaan näin: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Toteutuuko tämä enää Suomessa, jos mielipiteensä vuoksi voi menettää työpaikkansa kuten kävi Porin Jazzin johtajaksi valitulle Aki Ruotsalalle? Saiko hän häiritsemättä pitää mielipiteensä? Entä Päivi Räsänen?

Meillä ollaan aina oltu paavillisempia kuin paavi itse. Nykyisin seurataan huumorintajuttomalla pikkutarkkuudella kaikkea EU:n tuottamaa vihapuhesäännöstöä, ihan kuten suomettumisen aikoina YYA-hengen huomioimista. Vieläkö muistamme kustannusyhtiö Tammen, Solzenitsynin ”Vankileirien saariston”, ja vuoden 1974? Kirjakustantamo kun ei YYA-hengessä suostunut julkaisemaan nobelistin kiitettyä kirjaa. Ulkopoliittinen johto oli tyytyväinen ja samoin Tehtaankadulla myhäiltiin. Yksittäisiä soraääniä paheksuttiin. Tätä oli meikäläinen vapaus.

Viisaimmin suomalaiset tekisivät nyt käyttäessään sananvapautta niin laajasti kuin mahdollista. Otetaan se riski, että seurauksia tulee. Kenties viranomaisetkin huomaavat oman toimintansa hyödyttömyyden, jos poliisikuulustelut kuluvat pelkästään erinäisten mielipidekirjoitusten analysoinnissa ja Raamattu-piireissä.

 

 

 

by Ninni

Sananvapauden luonteesta

Minä vietän ihaninta syysaikaa. Pihaportin pylvään päällä palaa kynttilä lyhdyssään ja kotia valaisevat tuikkukynttilät. Pehmeä hämärä hiipii aina vain aikaisemmin lähemmäs ja lähemmäs. Mielessä on rauha – maailmassa ei.

Ranskassa putoilee päitä. Tuntuu kuin monelle ihmiselle olisi vaikea käsittää sananvapauden luonnetta. Siihen kun kuuluu oikeus arvostella aatteita, uskontoja, ja ideoita satiirin keinoin. Osa eurooppalaisista tuntuu ajattelevan, että sananvapaus on muuten ihan hieno juttu – kunhan sitä käyttämällä ei vahingossakaan loukkaa toisia. Tässä mennään metsään, koska sananvapauden piiriin kuuluu oikeus loukata toisten pyhinä pitämiä arvoja ja aatteita. Charlie Hebdo -lehtikin on aiemmin tullut tunnetuksi ronskeista pilapiirroksistaan, joissa vitsin kohteena ovat johtavat poliitikot, juutalaiset ja kristityt, eikä tästä ole noussut mitään myrskyä. Voidaan siis olettaa, että ainakin osa eurooppalaisista on oivaltanut sanan- ja ilmaisunvapauden oikein. Sananvapauteen ei kuulu yksityishenkilöiden herjaaminen tai uhkailu, siinä menee raja. Jos sananvapaden raja olisi toisten loukkaantumisessa, niin koko käsite voitaisiin saman tien viedä romukoppaan; ihmiset kun tuppaavat loukkaantumaan mitä merkillisimmistä ja moninaisimmista asioista.

Kaikki meistä eivät tahdo piirtää uskontoaiheisia pilakuvia. Jotkut meistä tahtovat niin tehdä, ja se heille suotakoon. Jos se haittaa jotakuta, niin kannattaa laittaa silmät kiinni.

Olen itse uskova kristitty, mutta olen joskus naurahtanut Jeesusta kuvaaville pilapiirroksille. Jotkut niistä ovat yksinkertaisesti hyvin hassuja, enkä ole voinut mieltäni malttaa. En usko, että Jeesus eli maallisen elämänsä nauramatta koskaan. Mahtoikohan hänen silmissään olla humoristinen pilke, kun hän kehotti antamaan keisarille sen, mitä keisarille kuuluu?

Ranska on ymmärtänyt puolustavansa tässä erästä eurooppalaisuuden tärkeimmistä arvoista. Pahennusta herättävät pilakuvat on siksi heijastettu valtion virastojen seinille. On oivallettu, että tässä asiassa ei voi antaa periksi. Ei, vaikka hinta olisi kova.

Meillä Suomessakin ollaan arkoja puolustamaan sananvapautta. Moni varmasti tuntee epämääräistä pelkoa. Mietin joskus aiemmin, että kuolivatko kaikki rohkeat ihmiset tässä maassa viime sotien aikana? Missä vaiheessa menetettiin uskallus seistä suorana? Milloin meni sisu rohkeasti elää ja kuolla? Suomettumisen aika voisi tarjota toisen selityksen. Vuosikymmeniä tietyt tahot pelkäsivät Neuvostoliittoa ja harrastivat itsesensuuria. Neuvostoliiton kaaduttua on alettu pelätä toisia asioita, mutta yksi asia pysyy samana: itsesensuuri ja pelon kulttuuri. Toivoisin, että meillä olisi rohkeutta seistä Ranskan rinnalla. Kirkonkellot tässä maassa soivat nykyisin vaikka minkä puolesta, esimerkiksi ilmaston ja rasismin. Miten olisi kirkonkellojen soitto Samuel Patyn muistoksi, sananvapauden puolesta, ja islamismia vastaan? Niinpä niin, taidan saada odotella turhaan. Sen sijaan tässä maassa sananvapaus muuttuu aina vain kapeammaksi käsitteeksi, kun Raamatun siteeraamisestakin joutuu jo poliisikuulusteluun. Tuntuu, että kaikkien tunteita varjellaan paitsi kristittyjen suomalaisten. Meitä on varaa vaikka vainota – koska me emme pudottele päitä.

by Ninni

Ja äkkiä oli syksy

Toiveikas ihminen, sellainen kuin minä, laskee elokuun kesäkuukaudeksi. Onhan se sitä: elokuun alussa ovat vielä koululaisetkin lomalla, ja moni työssäkäyvä valitsee juuri tämän pimeiden iltojen ja upeiden kuutamoiden kuukauden kesälomakseen. Elokuun loppua kohti mentäessä sitä sanoo itselleen, että vielähän tuo aurinko paistaa lämpimästi päivisin, luonto on vehreä, kesä jatkuu.

Syyskuussa tulee muutos. Ikkunat suljetaan, pimeä hiipii aina vain lähemmäs päivänaikaa. Tuntuu kuin kesä vaihtuisi syksyksi ihan viikon sisällä. On pakko hyväksyä väistämätön; kesä on ohi.

Koiratkaan eivät enää viihdy ulkona niin hyvin kuin kesäsäässä. Yksi harrastus kuitenkin jatkuu, nimittäin takapihalle kaivetun kuopan syventäminen. Sitä puuhaa Bruno tarmokkaasti, satoi tai paistoi. Kunhan maa menee routaan, niin loppuu sekin puuha. Ainakin sitä voi toivoa.

 

Raamattu – katoavaa kansanperinnettä?

Lapsuudestani muistan, että joka kodissa oli Raamattu. Useimmiten se oli vanhempien vihkiraamattu – niin meilläkin. En tiedä kuinka ahkerasti sitä luettiin, mutta kotien kirjahyllyissä se kuitenkin oli. Tuosta ajasta tuntuu olevan hyvin pitkä aika. Lestadiolaisesta kodista lähtöisin olevalla opiskelijakaverillani oli Raamattuja useampikin kappale: rippikoululahjaksi saatuja, syntymäpäivälahjoja, muuten vain lahjaksi saatuja, ja tietysti sitten se vihkiraamattu.

Kuinka monen nuoren aikuisen kotona enää on Raamattu? Kuinka monen kansalaisen kotoa se kohta enää löytyy, jos sen siteeraamisesta tehdään viharikos? Black lives matter -kuohunnan vaihteluksihan meillä on taas ollut seurattavaa Päivi Räsäsen ajojahdissa. Kuinka monta kertaa hänen nyt lasketaankaan ”kiihottaneen kansanryhmää vastaan” homoseksuaalisuutta koskevilla puheillaan? Neljä vai kuusi? Sivullinen ei pysy mukana. Varmaa taitaa vain olla se, että tuomio tullaan tehtailemaan ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta.

Räsäselle tuomio tarkoittanee sakkoja. Onneksi kansanedustajan palkka on hyvä. Olennaista lienee kysyä, mitä tällaiset tapahtumat opettavat kansalle, niin sanotulle suurelle yleisölle? Sananvapaus ei enää ole loukkaamaton arvo sinänsä, vaan se on hyvin ehdollista ja voi tulla käyttäjälleen kalliiksi. Moni ajassamme elävä toisinajattelija varmaankin hautaa uskomuksensa ja ajatuksensa entistä syvemmälle itseensä. Asioista puhutaan suoraan ja sydämellisesti enää vain taatusti samanhenkisessä seurassa. Reaktio on ymmärrettävä, vaikka hyvä olisi toimia juuri päinvastoin. Jokohan näitä ”kiihotusrikoksia” tehtailevat väsyisivät toimeensa, jos yhä useampi kansalainen olisi kohteena?

Meillä on kotona kaksi Raamattua. Pidän kiinni molemmista, ne kun ovat vuoden 1932/38 -käännöksiä. En epäile yhtään, etteikö tulevaisuudessa tulisi uusi, vanhat syrjäyttävä käännös, jossa ”kiihottavat kohdat” on joko poistettu kokonaan, muunneltu, tai sitten varustettu pitkillä alaviitteillä, jotka vesittävät itse asian. Kun Raamatusta tulee rikos, niin hyväksyttäväksi tulee myös tehdä leikkaa ja liimaa -versio tuosta kerran pyhästä kirjasta.

Minä siteeraan, kun vielä saan. Ja siteeraan sittenkin, kun en enää saisi.

”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2.)

 

by Ninni

Kotoinen Anubiksemme, eli keskikesän tuumia ja toimia

Bruno ei lakkaa hämmästyttämästä meitä. Sen aiempi kova elämä käy ilmi monin tavoin. Kaikista koiristamme se on varmasti nokkelin ja omatoimisin. Syömisen ollessa kyseessä se ei epäröi auttaa itseään! Koirien herkut ovat keittiömme vetolaatikossa. Jos laatikkoa ei avata ja tarjoilua järjesty, avaa Brunoliini sen itse. Sitten nappaa herkkupussin suuhunsa ja raju ravistus: herkkuja on riittämiin lattialla! Minä katson vierestä typertyneenä; PuoLiskoinen osti lapsilukon.

Ukkonen saa kotoisen Anubiksemme tolaltaan. Kaksi ukonilmaa olemme nyt sen kanssa eläneet läpi ja on helppo huomata, että ukkonen ei ole nuorenherran suosiossa. Pihalle päästessään se juoksee hullun lailla aitausta ympäri. J. sanoo sen näyttäneen siltä, kuin tahtoisi haukata salamat suuhunsa. Isolla asenteella ollaan siis liikkeellä. Sisällä ollessakin se on levoton. Rauhoittumisen saa aikaan ihmisen viereen käpertyminen.

Hipun kanssa poika on jo ihan sinut. Välillä parivaljakko nukkuu sohvalla yhdessä läjässä, toisiaan lämmittäen. Oi suvi suloinen.

 

Maailman amerikkalaisin maa

Niin Suomesta sanotaan. Oli niin tai näin, niin jotain perää siinäkin sanonnassa on. Kun Yhdysvalloissa rikollinen kuolee pidätyksen yhteydessä, niin Suomi (ja oikeudenmukaisuuden nimissä sanottakoon koko läntinen maailma) menee sekaisin. On mielenosoitusta, jossa mielenosoittajat jostakin syystä lötköttävät kuin lahnat keskellä Helsinkiä, on kaikenlaista polvistelua ja pokkurointia. Intiassa, Latinalaisessa Amerikassa, tai Afrikassa suoritetut ihmisoikeusloukkaukset sen sijaan kuitataan hiljaisuudella.

Sitten joku jossain sai idean, että jokaisen julkisella paikalla olevan patsaan voi töhriä ja leimata rasistin nimellä. Saimme nähdä Winston Churchillin patsaan Englannissa saavan rasistin leiman ja myös Gandhi sai oman osansa. Pieni ihminen tässä tietysti vähän hämmentyy etenkin Gandhin kohdalla: hän kun puolusti intialaisia brittiläiseltä ylivallalta ja sorrolta. Mutta ei anneta järkiajattelun pilata hyvää mellakkaa.

Koko maailma heräsi tuomitsemaan, kun talibanit muinoin kävivät hakuin ja räjähtein muinaisten Buddhan patsaiden kimppuun tuhoten mittaamattoman arvokkaan kulttuuriperinnön. Nyt hyvin harva nousee puolustamaan ”rasistien” patsaita. Ilmeisesti eurooppalaisilla ei ole oikeutta tuntea ylpeyttä omasta historiastaan ja kunnioittaa omia sankareitaan. Kaikki, kaikki mennyt on tulkittava nyt vuoden 2020 moraalin mukaan. Jos se tarkoittaa 1300-luvulla eläneen skottikuningas Robert II:n leimaamista rasistiksi, niin aina parempi. Siitäs sai!

Tämä kesä on ollut kenties liian kuuma. Ehkä järki palaa luoksemme säiden viilennyttyä. Sitä odotellessa liitän tähän kuvan, jota katselemalla voimme päästä ymmärtämään protestoijien ajattelun syvyyttä ja nerokkuutta.

Copenhagen's Little Mermaid labelled 'racist fish'

 

by Ninni

Koira-korona-koira-korona….

Lakun jättämä aukko oli suuri. Siihen täytyi saada täytettä. Ja niin taloon tuli Bruno, 2-vuotias rescue-koira Venäjältä. Brunoliini piti hakea Juukasta asti, eli varauduimme pitkään ja peffaa puuduttavaan ajomatkaan. Mielessä liikkui koira-korona-korona-koira, eli miten parhaiten saada karvainen kaveri meille tuomatta tai viemättä mahdollista koronaa mukana.

Koko matka oli vajaa 500 kilometriä suuntaansa. Joroisten huoltoasemalla pysähdyttiin ostamassa syötävää, tietysti kaikkia mahdollisia etäisyyksiä huomioiden; käsidesiäkin kului kiitettävä määrä. Yövyimme lauantain ja sunnuntain vastaisen yön Majatalo Juukassa ja olimme ainoat asiakkaat siellä. Voin muuten suositella: sänky oli ehdottomasti yksi parhaimmista, joissa olen nukkunut. Omistaja oli pohjoiskarjalaisen rento ja joustava ihminen.

Saimme koiruuden liitetyksi laumaamme sunnuntaina. Alku oli hieman sottainen: raasuparka oksensi autoon. Oksennusta lukuun ottamatta matka sujui hyvin ja Bruno totutteli uusiin ihmisiin – eli meihin – kiltisti ja luottavaisesti.

Jälkeenpäin vasta huomasin, että olin ollut liian jumissa ajatuksineni (koira-korona-koira-korona), ja siksi menetimme aivan upean nähtävyyden Juukassa, nimittäin Pyötikön tsasounan ja sen kalmiston. Jokainen minut tunteva tietää, että tämä kirpaisi. En voi uskoa, että lähdimme reissuun ottamatta selvää mahdollisista tsasounista yms. alueella. Pystyin ajattelemaan vain koiraa (ja sitä koronaa), ja siksi näiden ajatusten ulkopuolinen todellisuus jäi huomiotta. Juukaan on matkaa, kuten tuli jo todettua, eli miten todennäköistä on, että koskaan pääsen näkemään nämä nyt menettämäni ihanat asiat?

 

by Ninni

”Kaikki se toivoo”

Eilen kuoli kaksi tärkeää olentoa. Toinen oli tärkeä yleisellä tasolla ja toinen yksityisellä. Yleisellä tasolla tärkeä kuollut on Pentti Linkola. Lahjomaton oman tiensä kulkija, joka eli niin kuin opetti. Hän ei pelännyt ruoskia rahvasta sen synneistä, eikä katsonut asioita läpi sormien kenenkään kohdalla.

Toinen kuollut oli vain meille tärkeä, nimittäin Laku. Jälleen kerran menimme keskellä yötä Evidensiaan, jälleen kerran toivoimme, vaikka toivoa ei oikeastaan ollut. Alaruumiin halvausoireet olivat alkaneet ja menivät aina pahempaan suuntaan. Palmusunnuntain aamuna Laku lähti taivasmatkalle PuoLiskoinen saattajanaan. Itse en ollut mukana, koska Evidensiassakin vaikuttavat korona-ajan säännöt: vain yksi ihminen lemmikkiä kohti.

Luen parhaillaan (taas kerran) Paavalin kirjeitä. Kuinka hyvin hän kuvaakaan rakkautta. Se kuvaus ei kulu, vaikka uskon sen olevan pakollinen ohjelmanumero lähes kaikissa häissä. Tarkoitan nyt tätä ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä” -jaksoa. Ja erityisesti sitä, että ”kaikki se toivoo”. Kun rakastaa, niin toivoo. Toivoo, vaikka järki sanoisi muuta. Tahtoo uskoa, vaikka tieto ohjaisi toiseen suuntaan. Toivottomuus on rakkaudettomuutta.