Elettiinpä ennenkin
kirjoittanut Ninni @ Keskiviikkona 19 Marraskuuta 2008.
Aika ajoin Suomessa paheksutaan lasten ja nuorten alkoholinkäyttöä. Se ei kuitenkaan ole vain meidän aikamme ilmiö, tätä valaisee esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen Sophie Creutzin aika: aateliselämää 1700-luvun Suomessa. 1700-luvun sirosteleva ja tunteellisuuteen taipuvainen kulttuuri ei piirtänyt lapsen ja aikuisen välistä rajaviivaa niin ehdottoman tarkasti kuin tämä meidän aikamme tekee. Tanssiaisissa ja muissa sosiaalisissa riennoissa oli mukana 12-14-vuotiaita teini-ikäisiä.
Ja viini maistui. Vuoden 1758 tilien mukaan, kertoo kirja, haettiin 12-vuotiaalle silloiselle Ruotsin kruununprinssille päivittäin litra ranskalaista viiniä kuninkaallisista viinikellareista. Hiukan myöhemmin, 1820-luvulla, 13-vuotias Calle von Born viettää vappua monenlaisten maistuvien viinien parissa.
Mutta siirrytäänpä faktasta fiktioon. En usko kenenkään ihan helposti unohtavan pikku episodia Jane Austenin romaanissa Ylpeys ja ennakkoluulo, joka sijoittuu ajallisesti näille samoille seuduille: noin kymmenvuotiaalta vaikuttava Charlotte Lucasin veli haaveilee Darcyn asemassa pitävänsä "laumaa kettukoiria" ja juovansa pullon viiniä joka päivä. Rouva Bennet sanoo pojan tuolloin juovan paljon enemmän kuin mikä olisi hyväksi hänelle. Viini kuului siis ainakin jossain määrin osana hyvinkin nuorten lasten elämään, vaikkei sen ylenmääräistä käyttöä hyvällä katsottukaan. Austenin nuoret naishenkilöt osallistuvat myös hyvin nuorina aikuisten tanssiaisiin ja joskus arvaamattomin seurauksin.
Erona tähän päivään voitaisiin ehkä pitää alkoholijuomien nauttimista yhdessä aikuisten kanssa, samassa sosiaalisessa viitekehyksessä ja siis myös valvovan silmän alla. Tätä lehdistä tuttua nykyistä lasten kaljoittelukulttuuria (ostetaan huikea määrä olutta, juodaan se kaupungilla yhdessä samanikäisten kanssa, valvotaan yöt) ei oikeastaan voi verrata 1700-luvun elämään. Otsikkoon palatakseni: elettiinpä ennenkin, tosiaankin, muttei silti ojast´ oltta juotu. Se puuha voi olla yleisempää nykyisin.
Vintage
kirjoittanut Ninni @ Tiistaina 18 Marraskuuta 2008.
Äitini soitti tänään ja kertoi laittavansa lähiviikkoina pehmeän postipaketin. Sisältönä on isäni äidin pikkumusta menneiltä vuosikymmeniltä. Vaatekappaleella on ikää tuollaiset nelisenkymmentä vuotta. Se on siis vanhempi kuin minä. Jään odottamaan jännityksellä - toivottavasti vaate ehditään laittaa kuntoon ja tulemaan joulukuun alkuun mennessä.
Pidän vaatteista ja esineistä joilla on tarina. Joskus olen leikitellyt ajatuksella, että jos en ostaisikaan enää mitään uutena. Esineet kestävät aikaa yllättävän hyvin, ehkä paremmin kuin me ihmiset.
Niagaraa ja kettukarkkeja
kirjoittanut Ninni @ Maanantaina 17 Marraskuuta 2008.
Katsoin eilen illalla Niagaran. Mitä enemmän ikää kertyy, niin sen enemmän vetoa tunnen näihin vanhoihin, 50- ja 60-luvun elokuviin. Niissä naiset eivät ole nälkiintyneen näköisiä ja juonikin vielä merkitsee jotakin. Erikoistehosteilla kun ei oikein voinut mässäillä ennen tietokoneaikaa.
Niagarassa Marilyn Monroekaan ei ole se tuntemamme hauska ja lempeänseksikäs blondi. Marilynin esittämä Rose Loomis käyttää kaikkea minkä Luoja hänelle antoi saadakseen miehensä pois tasapainosta ja hengiltä.
Jo heti alussa asetelma tehdään selväksi. Rose makailee sängyllä puolialastomana poltellen savuketta. Hänen miehensä tulee sisään ja salamana savuke on sammutettu ja Marilynin esittämä Rose teeskentelee syvää unta. Miehen uskottua esitystä Rosen silmät avautuvat ja hän hymyilee. Se hymy on paha. Rose on paha ja epärehellinen.
Loomisien asuttamaa mökkiä tulee vaatimaan toinen pariskunta, nuori ja rakastunut sellainen. Polly ja Ray Cutler ovat Niagaran putouksilla toisella häämatkallaan. Pienillä vihjeillä tehdään selväksi pariskunnan ero Loomiseihin: Polly on sievä brunetti, jonka käyttämät käytännölliset ja miedon väriset vaatteet osoittavat hänen olevan "kiltti" tyttö. Ray rakastaa vaimoaan, mutta suhde ei ole Loomisien kaltaista tuhoavaa intohimoa: Ray on varustautunut häämatkallekin melkoisella kirjapinolla. Pariskunnan suhde on rakastava mutta toverillinen.
Rose Loomis kieroilee saadakseen pitää Cutlereille aiotun mökin itsellään ja onnistuu. Samalla hän heittelee hienovaraisia vihjauksia miehensä tasapainottomuudesta ja mahdollisesta mielisairaudesta. Suunnitelmana on nimittäin tappaa aviomies (likaisen työn tekijäksi Rose on suunnitellut rakastajansa) ja saada se vaikuttamaan itsemurhalta.
Marilyn-Rosen vaatetus on halki koko elokuvan provokatiivinen. Hameet ovat niin piukkoja, että kävelystä tulee tepsutusta. Ilta-asut ovat niin syvään uurrettuja että "polvilumpiot näkyvät", kuten George Loomis katkerana toteaa. Loomis on sekä raivokkaan mustasukkainen että toivottoman kiinni vaimossaan. Hän näkee naisen sellaisena kuin tämä on, mutta ei kykene vastustamaan tämän viehätystä. Nainen on kuin Niagara ikään: vastustamaton luonnonvoima.
Rosen juonima suunnitelma kuitenkin epäonnistuu. Rakastajan ja aviomiehen yhteenotosta selviääkin hengissä mies, eikä murhaajakandidaatti. Kauhistunut Rose yrittää paeta Chicagoon, mutta ahdistavan takaa-ajon jälkeen hän joutuu miehensä kuristamaksi. Mies itse suistuu Niagaran putoukseen yritettyään paeta viranomaisia veneellä. Mukaan joutunut Polly Cutler pelastuu. Niagaran putousten vertauskuvallisuus on ilmeistä: George Loomis ei kyennyt vastustamaan vaimonsa viettelyksiä, eikä hän lopulta pystynyt vastustamaan putouksen voimaa. Liian vahvat tunteet vievät tuhoon.
Elokuvan valmistusvuosi on 1953. Se saa miettimään niitä avioliittoon liittyviä käsityksiä, joita tuo aika piti kunniassa. Ihanteellinen suhde on ensisijaisesti tervehenkinen ja toverillinen. Riehuvat tunteet nähdään kielteisinä ja hallitsemattomina. Elokuvan Paha on epäilemättä Rose Loomis, mutta rivien välistä voi ymmärtää osasyyllisen olevan hänen miehensä. George on tietoinen Rosen ominaisuuksista, mutta on silti mennyt naimisiin hänen kanssaan. Vaimo on tuonut pelkkää tuhoa ja turmiota tullessaan (miehen aikaisemmat ansaitsemisyritykset ovat epäonnistuneet hänen kielteisen vaikutuksensa vuoksi), mutta mies ei ole hankkiutunut hänestä eroon. Lopulta ylivoimaisiksi käyneet tunteet tekevät miehestä murhaajan.
George Loomis kehaisee ystävällistä ja auttavaista Polly Cutleria hänen aviomiehelleen: hän tietää siis, millainen vaimo olisi ollut hyvä valinta. Hän on myös selvästi vanhempi kuin Cutlerit tai vaimonsa, mutta ikä ei ole tuonut viisautta tullessaan. Voiko luonnonvoimaa vastustaa? Missä kulkee uhrin ja rikollisen välinen raja.
Pieniä suuria asioita
Ostin PuoLiskoiselle kettukarkkeja kaupasta. Toivottavasti niiden valmistus ei koskaan lakkaa. Varasimme teatteriliput. Tällä kertaa ihan vain Turkuun: Sopukassa esitetään Mika Myllyahon näytelmää Paniikki ja sitä menemme katsomaan joulukuun alussa.
